Kun itsensä hylkääminen on tuntunut turvallisemmalta kuin olla aito
Olen ollut kauan kiltti tyttö.
Sellainen, joka aistii muiden tarpeet.
Joka ymmärtää.
Joka joustaa.
Joka miettii ensin, miltä toisesta tuntuu.
Ja jos jokin tilanne alkoi tuntumaan epämukavalta, olen helposti mennyt miellyttämiseen.
En olekaan sanonut suoraan, mitä ajattelen.
En ole sanonut ei.
En ole kertonut, että jokin satutti.
Olen ymmärtänyt toisen käytöstä.
Olen yrittänyt pitää tunnelman hyvänä.
Olen ottanut vastuuta siitä, että kaikilla olisi hyvä olla.
Ja vasta myöhemmin olen huomannut:
missä minä olin tässä kaikessa?
Kun turva tarkoittaa itsensä pienentämistä
Miellyttäminen ei useinkaan synny siitä, että olisit vain liian kiltti.
Ehkä olet oppinut näin:
On turvallisempaa hylätä itseni kuin riskeerata toisen torjunta.
Jos lapsena, nuorena tai myöhemmissä ihmissuhteissa opin, että toisen viha, pettymys, vetäytyminen tai hyväksynnän menetys tuntui uhkaavalta, hermosto alkoi luonnollisesti etsiä keinoja säilyttää yhteys.
Yksi niistä on fawn – miellyttäminen ja toisen tarpeisiin mukautuminen.
En sano sitä, mitä oikeasti ajattelen, koska en tiedä, mitä siitä seuraa.
En laita rajoja, koska pelkään toisen reaktiota.
En tuo omaa tunnetani näkyviin, koska ehkä toinen suuttuu.
Tai loukkaantuu.
Tai lähtee.
Ja niin syntyy hyvin ristiriitainen kokemus:
minä olen turvassa, jos en ole kokonaan minä.
Se on ollut joskus viisasta.
Mutta aikuisena ja varsinkin ihmissuhteissa se voi alkaa käydä hyvin kalliiksi.
Yhteys, joka vaatii itsensä hylkäämistä, ei ole yhteyttä
Voimme olla parisuhteessa, ystävyyssuhteessa, perheessä tai työyhteisössä ja silti kokea olevamme yksin.
Koska toinen ei oikeastaan kohtaa meitä.
Hän kohtaa version meistä, jonka olemme rakentaneet pysyäksemme turvassa.
Sen version, joka ei vaadi liikaa.
Ei suutu liikaa.
Ei tarvitse liikaa.
Ei sano asioita liian suoraan.
Ei tee itsestään hankalaa.
Ja jossain vaiheessa voi nousta valtava kaipuu:
Haluan, että minut nähdään.
Mutta jotta minut voisi oikeasti nähdä, minun täytyy ensin uskaltaa tulla näkyväksi.
Myös silloin, kun olen eri mieltä.
Myös silloin, kun olen vihainen.
Myös silloin, kun sanon ei.
Myös silloin, kun toinen ei pidä siitä, mitä sanon.
Kun olet aito, kaikki eivät ehkä pidä sinusta
Tämä on ehkä yksi vaikeimmista asioista hyväksyä.
Kun alan elää enemmän omasta totuudestani käsin, kaikki eivät välttämättä pidä siitä.
Joku saattaa pettyä.
Joku saattaa loukkaantua.
Joku saattaa sanoa, että olen muuttunut.
Ja tiedätkö mitä?
Ehkä olenkin.
Ehkä olen vain lakannut olemasta niin helposti ohjailtavissa toisten reaktioilla.
Aitous ei tarkoita, että saan sanoa mitä tahansa tai käyttäytyä miten tahansa.
Se tarkoittaa, että en enää jatkuvasti hylkää itseäni säilyttääkseni yhteyden.
Että voin sanoa:
Tämä ei käy minulle.
Minä tarvitsen tätä.
Olen tästä eri mieltä.
Tuo satutti minua.
En halua tätä.
Ja sitten vain hengittää ja olla.
Antaa toisen tuntea sen, mitä hän tuntee.

Ehkä aitous on suodatin
Haluan, että aitouteni toimii suodattimena.
En yritä karkottaa ketään.
Mutta minun ei enää tarvitse muokata itseäni sopimaan kaikkien kanssa.
Kun olen minä, jotkut ihmiset eivät ehkä pidä minusta.
Jotkut eivät ehkä ymmärrä minua.
Jotkut suhteet voivat muuttua.
Mutta samalla syntyy mahdollisuus suhteisiin, joissa minun ei tarvitse jatkuvasti tarkkailla itseäni.
Joissa minun ei tarvitse ansaita paikkaani olemalla helppo.
Joissa saan olla kokonainen.
Ehkä todellinen vapaus ei siis ole sitä, että kaikki hyväksyvät minut.
Vaan sitä, että minä en enää hylkää itseäni saadakseni jonkun toisen hyväksynnän.
Se on matka takaisin itseeni.
Takaisin omaan totuuteeni.
Takaisin siihen naiseen, joka tietää, mitä hän tuntee, mitä hän arvostaa ja mitä hän haluaa – ja uskaltaa antaa sen näkyä.
Vaikka kaikki eivät pitäisi siitä.
Minä saan olla minä.
Ja juuri siitä alkaa todellinen vapaus.